Suomi ei tarvitse täydellisyyttä, vaan rohkeutta katsoa toista silmiin

Maailmassa ei ole yhtään täydellistä yhteiskuntaa. Ei ole koskaan ollut – eikä koskaan tule olemaankaan. Jokaisessa maassa on säröjä, kipukohtia ja epäoikeudenmukaisuuksia. Myös meillä Suomessa. Vaikka Suomea kehutaan maailman onnellisimmaksi maaksi, todellisuus on monimutkaisempi: eriarvoisuus kasvaa, luottamus rapisee ja liian moni kokee jäävänsä yksin.

Täydellisyyden tavoittelu voi olla jopa vaarallista. Se luo illuusion, että jos vain joku ryhmä saataisiin vallasta pois tai jokin ongelma kitkettäisiin väkisin, yhteiskunta toimisi moitteettomasti. Historia on näyttänyt, miten tällainen ajattelu johtaa helposti syyllisten etsintään, vastakkainasetteluun – ja lopulta yhteisön hajoamiseen.

Yksi näkyvimmistä jakolinjoista Suomessa liittyy maahanmuuttoon. Keskustelu on kärjistynyt niin, että monelta unohtuu, mistä oikeasti on kysymys: ihmisistä, joilla on nimet, kasvot, perheet ja toiveet – aivan kuten meillä kaikilla. Maahanmuutosta on tullut symboli, johon purkautuvat monet muutkin pelot ja turvattomuuden tunteet. Kun taloudessa menee huonosti, kun palvelut yskivät tai kun oma tulevaisuus tuntuu epävarmalta, on helppoa osoittaa sormella jotakuta, joka näyttää erilaiselta tai tulee kauempaa.

Ongelmat eivät ratkea etsimällä syntipukkeja. Suomen väestö ikääntyy nopeasti. Ilman maahanmuuttoa monilla aloilla – kuten terveydenhuollossa ja rakentamisessa – ei yksinkertaisesti olisi riittävästi työntekijöitä. Samalla meidän täytyy huolehtia siitä, että maahanmuutto on hallittua, reilua ja kestävää. Se ei onnistu riitelemällä ja leimakirveitä heiluttamalla, vaan rakentamalla yhdessä selkeitä pelisääntöjä ja tarjoamalla ihmisille mahdollisuuden tulla osaksi yhteiskuntaa.

Tiedän tämän kaiken henkilökohtaisesti, sillä se ei ole minulle vain teoreettinen keskustelu – se on oma elämäni tarina.

Saavuin Suomeen nuorena vuonna 1994, Sri Lankan sisällissodan varjoista. Tulin Suomeen etsimään turvaa ja mahdollisuutta elää rauhassa, mutta alussa kohtasin valtavan epävarmuuden. Vuonna 1997 olin tilanteessa, jossa minut oltiin karkottamassa Suomesta. Muistan yhä sen hetken kirkkaasti: pelon, epävarmuuden ja tunteen siitä, että koko elämäni voisi kadota yhdellä päätöksellä. Minut nähtiin silloin vain papereina järjestelmässä – ei ihmisenä, jolla oli unelmia, halu tehdä työtä ja rakentaa yhteistä tulevaisuutta.

Kohtasin myös toisenlaisen Suomen. Ystäviä, naapureita, opettajia ja viranomaisia, jotka näkivät minussa enemmän kuin maahanmuuttajan statuksen. He näkivät ihmisen. Heidän tukensa ja rohkeutensa ansiosta sain mahdollisuuden jäädä Suomeen ja rakentaa tulevaisuuteni. Se oli hetki, joka muutti elämäni – ja antoi minulle syvän kiitollisuuden tätä maata kohtaan.

Tänään olen suomalainen yrittäjä ja työnantaja. Yritykseni tarjoaa työtä niin suomalaisille kuin muualta tulleille. Teen työtä sen eteen, että Suomi olisi paikka, jossa jokainen voi löytää merkityksellisen roolinsa yhteiskunnassa. Tiedän myös, että ilman niitä ihmisiä, jotka aikanaan näkivät minut ihmisenä eivätkä uhkana, en olisi tässä. Minusta olisi voinut tulla karkotustilasto – mutta sen sijaan minusta tuli tarina mahdollisuudesta.

Juuri siksi puhun tänään siitä, että Suomi ei tarvitse täydellisyyttä, vaan rohkeutta katsoa toista silmiin. Meidän on nähtävä maahanmuutto ennen kaikkea ihmisten kautta, ei pelkkinä numeroina, uhkina tai poliittisina välineinä. Jokaisen uuden tulijan takana on tarina, joka voi päättyä joko syrjäytymiseen ja katkeruuteen – tai rakentamiseen ja yhteiseen hyvinvointiin. Me voimme vaikuttaa siihen, kumpaan suuntaan vaakakuppi kallistuu.

Jos haluamme rakentaa lapsillemme ja lastenlapsillemme turvallisen ja eettisen Suomen, emme voi tehdä sitä yksin emmekä eristäytymällä. Tämä vaatii yhteistyötä yli poliittisten rajojen, yli uskonnollisten ja maailmankatsomuksellisten erojen – ja yli syntyperän.

On löydettävä tasapaino: miten pidämme huolta Suomalaisista ja samalla annamme uusille tulijoille mahdollisuuden rakentaa tulevaisuuttaan täällä, yhteiseksi hyväksi.

Kysymys ei ole vain politiikasta, vaan myös arjen valinnoista. Jokainen kohtaaminen on mahdollisuus rakentaa siltaa: koulun pihalla, työpaikan kahvipöydässä, kaupankassajonossa ja sosiaalisessa mediassa. Jos annamme pelon ja vihan määritellä keskustelun sävyn, viemme yhteiskuntaamme väärään suuntaan. Jos valitsemme luottamuksen ja dialogin, voimme yhdessä kääntää suunnan.

Suomalaisilla on yksi valtava voimavara: kyky tehdä yhteistyötä, kun sitä eniten tarvitaan. Historian vaikeimpina hetkinä tämä maa on noussut esiin juuri yhdessä, ei erillisinä ryhminä. Nyt on aika herättää tuo kyky uudelleen – ei vain selviytyäksemme, vaan myös kukoistaaksemme.

Täydellistä yhteiskuntaa emme koskaan saavuta, mutta voimme rakentaa yhteiskuntaa, joka on tarpeeksi hyvä antamaan jokaiselle mahdollisuuden turvalliseen ja merkitykselliseen elämään – riippumatta siitä, onko hänen juurensa täällä vai toisella puolella maailmaa.

Minun tarinani on yksi todiste siitä, että tämä on mahdollista. Jos joku vuonna 1997 olisi nähnyt minussa vain karkotettavan, olisin menettänyt kaiken, ehkä jopa henkeni. Sen sijaan sain mahdollisuuden.

Meidän jokaisen on tehtävä sama valinta: ojennammeko kätemme, vaikka toinen näkisi maailman eri tavalla kuin me itse – vai käännämme selkämme?