Kun politiikka epäonnistuu, syylliseksi kelpaa maahanmuuttaja

Suomen maahanmuuttopolitiikka on ollut alusta lähtien rikkinäinen kokonaisuus. Sitä on leimannut epärealistisuus, poliittinen lyhytjänteisyys ja päätöksenteon kyvyttömyys. Kun tähän on yhdistetty monimutkainen sosiaaliturvajärjestelmä, on syntynyt sekava tilanne, jossa ongelmia on helppo sysätä väärään osoitteeseen.

Työvoimapula on todellisuutta, vaikka juuri nyt Suomessa on paljon työttömyyttä. Suomessa väestö ikääntyy, syntyvyys laskee ja monet alat – hoiva, rakennus, teknologia – etsivät kipeästi osaajia. Silti työperäisen maahanmuuton prosessit ovat olleet vuosia hitaita ja epäjohdonmukaisia. Työlupien käsittely on venynyt jopa vuosiin, mikä on karkottanut osaajia kilpailijamaiden houkutuksiin.

Vaikka viime vuosina panostanut digitaalisiin lupaprosesseihin ja Talent Boost -ohjelmiin, kehitys on edelleen liian hidasta. Kansainvälisessä kilpailussa Suomella ei ole varaa tähän.

Sosiaaliturvan ja maahanmuuton suhde on herättänyt kiivasta keskustelua. On totta, että moni tulija on alkuvaiheessa tukien varassa. Silti työperäisesti muuttavat maksavat pidemmällä aikavälillä veroja enemmän kuin saavat takaisin etuuksina. Ongelma ei ole sosiaaliturva itsessään, vaan se, että järjestelmä ei tue riittävästi nopeaa siirtymistä työmarkkinoille.

Kielikoulutus on ollut ja on edelleen liian irrallaan työelämästä, ja kotoutumiskoulutukset ovat pitkiä ja tehottomia. Tämä on jättänyt monet passiiviseen asemaan, vaikka tahto työhön olisi ollut olemassa.

Suomen maahanmuuttopolitiikan suurin ongelma ei ole maahanmuuttajissa, vaan poliittisessa päätöksenteossa. Vuoden 2015 turvapaikanhakijakriisin jälkeen hallitukset ovat tehneet reaktiivisia päätöksiä, joilla on haluttu osoittaa nopeaa toimintaa. Todellisia, pitkäjänteisiä ratkaisuja ei ole kuitenkaan syntynyt.

Keskustelu on keskittynyt liiaksi rajavalvontaan ja turvapaikkapolitiikan yksityiskohtiin, vaikka Suomen tulevaisuuden kannalta ratkaisevaa on työperäisen maahanmuuton onnistuminen.

Jotta maahanmuutosta tulee voimavara eikä ikuisuusongelma, politiikan on muututtava ainakin kolmella tavalla:

• Työlupaprosessien on oltava nopeita, selkeitä ja ennakoitavia.
• Sosiaaliturvan on tuettava aktiivista työllistymistä, ei passivoitumista.
• Kotoutumisen on oltava kaksisuuntaista: yhteiskunta ja työnantajat on otettava mukaan, ei jätettävä vastuuta yksin maahanmuuttajille.

On helppo sanoa, että maahanmuuttopolitiikka on ollut “vitsi” vaikka tämä vitsi ei ole naurattanut ketään – ei suomalaisia, eikä maahanmuuttajia. Juuri tämän tyhjiön vuoksi kansanedustaja Teemu Keskisarjan kaltaiset poliitikot pääsevät näyttävästi kääntämään huomion pois poliittisesta kyvyttömyydestä ja syyttämään ongelmista maahanmuuttajia itseään.

Todellinen kysymys ei ole, ovatko tulijat ongelma. Todellinen kysymys on, miksi suomalainen päätöksenteko ei ole kyennyt rakentamaan toimivaa järjestelmää.