Jokaisen arvokkaan vanhuuden takana on ihminen, joka välittää

On asioita, joita yhteiskunta ei koskaan saisi pitää itsestäänselvyyksinä. Yksi niistä on se hiljainen inhimillisyys, jota suomalaisissa hoivakodeissa tapahtuu joka päivä.

Kun julkisuuteen nousee epäkohtia vanhustenhoidosta, keskustelu on tärkeää ja välttämätöntä. Jokainen vanhus ansaitsee turvallisen, arvokkaan ja lämpimän vanhuuden. Jokainen laiminlyönti on liikaa. Jokainen hetki, jossa ihminen jää ilman tarvitsemaansa hoivaa, koskettaa syvältä. Näitä asioita ei pidä koskaan vähätellä.

Samalla meidän pitäisi muistaa nähdä myös ne ihmiset, jotka kantavat tätä alaa sydämellään.

Sadoissa hoivakodeissa ympäri Suomen tehdään joka päivä hyvää – ja hyvin usein aivan poikkeuksellisen hienoa – työtä. Työtä, jota ei voi mitata pelkillä numeroilla, raporteilla tai tehokkuusmittareilla. Se näkyy pienissä hetkissä: siinä, että joku pysähtyy kuuntelemaan vanhuksen saman tarinan jo kymmenennen kerran. Siinä, että kiireisen vuoron keskellä joku ehtii silittää olkapäätä, vaihtaa muutaman lämpimän sanan tai huomata, että tänään toisella on tavallista surullisempi katse.

Hoivatyössä ei hoideta vain sairauksia tai lääkityksiä. Siinä hoidetaan ihmistä kokonaisena – hänen pelkoaan, yksinäisyyttään, haurauttaan ja ihmisarvoaan.

Moni hoitaja menee töihin silloinkin, kun oma elämä väsyttää. Moni tekee iltoja, öitä, viikonloppuja ja juhlapyhiä, jotta jonkun toisen äiti, isä, mummo tai pappa ei olisi yksin. Moni pitää kädestä kiinni ihmisen viimeisinä hetkinä. Moni kantaa mukanaan asukkaiden ilot ja surut vielä työvuoron jälkeenkin.

Näitä hetkiä ei useinkaan nähdä uutisissa.

Otsikoihin päätyvät kriisit, epäonnistumiset ja kohut. Se on ymmärrettävää, sillä epäkohtiin pitää puuttua. Mutta samalla syntyy helposti kuva, että koko hoiva-ala olisi kylmä, välinpitämätön tai epäinhimillinen paikka. Se ei ole totta. Ennen kaikkea se tekee syvästi väärin niille kymmenille tuhansille hoitajille, jotka tekevät työtään valtavalla sydämellä vaikeissakin olosuhteissa.

Kun ongelmia ilmenee, niiden juuret eivät useinkaan ole yksittäisten hoitajien pahuudessa tai välinpitämättömyydessä. Usein taustalla on puutteellinen johtaminen, krooninen resurssipaine, henkilöstövaje, jatkuvat muutokset tai rakenteellinen kuormitus, joka syö työyhteisöjen hyvinvointia pitkällä aikavälillä. Vastuu kuuluu silloin myös järjestelmälle, päättäjille ja organisaatioiden johdolle – ei vain niille ihmisille, jotka tekevät työtä lähimpänä vanhuksia.

Siksi tarvitsemme rehellistä mutta oikeudenmukaista keskustelua.

Epäkohtiin on puututtava tinkimättä. Huonoa johtamista ei pidä hyväksyä. Vanhusten oikeus turvalliseen ja arvokkaaseen hoivaan ei ole neuvottelukysymys. Yhtä tärkeää on, ettei koko alaa leimata epäonnistuneeksi. Sellainen tekee vääryyttä niille ihmisille, jotka kantavat tätä yhteiskuntaa harteillaan joka päivä.

Silti moni hoitaja jatkaa. Ei siksi, että työ olisi helppoa, vaan siksi, että he välittävät ihmisistä.

Juuri siksi hoitajat ansaitsevat enemmän kuin jatkuvan epäluulon tai syyllistämisen. He ansaitsevat arvostusta. He ansaitsevat tulla nähdyiksi ihmisinä, jotka tekevät yhden yhteiskuntamme tärkeimmistä töistä – työn, jossa ei hoideta vain vanhuutta, vaan ihmisyyttä itseään.

Ehkä meidän pitäisi pysähtyä useammin muistamaan, että vanhustenhoidon todellinen kuva ei synny vain yksittäisistä otsikoista. Se syntyy niistä tuhansista hiljaisista hetkistä, joissa joku pesee hellästi vanhuksen hiukset, auttaa syömään, kuuntelee elämän tarinoita tai tuo turvallisuuden tunnetta ihmiselle, joka ei enää itse muista missä on.

Niissä hetkissä näkyy jotain hyvin kaunista suomalaisesta hoivatyöstä.

Ja niiden hetkien vuoksi tämä ala ansaitsee myös kiitoksen – ei vain kritiikkiä.