Hyvät ihmiset tekevät huonoja päätöksiä – jatkuvasti

Ihmiset sanovat usein haluavansa toimia oikein. Se kuulostaa yksinkertaiselta – melkein itsestään selvältä. Ikään kuin jossain olisi selkeä raja oikean ja väärän välillä, ja riittäisi vain päättää kummalla puolella seisoo.

Mutta elämä ei ole niin siisti.

Todellisuudessa me emme katso maailmaa sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin me olemme. Jokainen meistä kantaa mukanaan kerroksia, jotka vaikuttavat kaikkeen: siihen, mitä huomaamme, mitä jätämme huomaamatta ja miten tulkitsemme muiden ihmisten tekoja.

Meissä on kokemuksia, jotka ovat jättäneet jäljen. Hetkiä, joissa olemme tulleet ohitetuiksi tai satutetuiksi. Ajatuksia, joita olemme toistaneet itsellemme niin kauan, että ne tuntuvat totuudelta.

Ja sitten on ne vinoumat – ne pienet, lähes huomaamattomat vääristymät ajattelussa, jotka ohjaavat meitä enemmän kuin haluaisimme myöntää. Me luulemme näkevämme tilanteen sellaisena kuin se on, vaikka todellisuudessa näemme vain palasia. Usein juuri niitä palasia, jotka sopivat meidän omaan tarinaamme.

Siksi kaksi ihmistä voi kokea saman tilanteen täysin eri tavalla. Toinen kokee tulleensa kohdelluksi väärin. Toinen kokee toimineensa täysin oikein.

Eikä kumpikaan välttämättä yritä huijata.

Tämä tekee maailmasta vaikean paikan. Ei siksi, etteivät ihmiset haluaisi hyvää, vaan siksi, että meidän käsityksemme hyvästä on rajallinen. Meiltä puuttuu tietoa. Meiltä puuttuu kokonaiskuva. Ja joskus meiltä puuttuu myös halu katsoa asioita toisin, koska se tuntuu liian epämukavalta.

Mitä tällaisessa maailmassa pitäisi sitten tehdä?

Ehkä ensimmäinen askel ei ole olla varma, vaan olla vähän epävarma.

Epävarma siitä, että oma tulkinta on ainoa oikea. Epävarma siitä, että ymmärrän kaiken tarpeellisen. Epävarma sillä tavalla, joka ei lamauta – vaan avaa tilaa.

Kun uskaltaa ajatella näin, alkaa kuulla asioita, joita ei ennen kuullut. Alkaa nähdä sävyjä mustavalkoisen sijaan. Ja ennen kaikkea alkaa ymmärtää, että toisella ihmisellä voi olla näkökulma, joka ei ole minua vastaan – vaan vain erilainen.

Toinen tärkeä asia on myötätunto. Ei sellaisena pehmeänä ajatuksena, vaan käytännön valintana. Yrityksenä nähdä ihminen tekojen takana, vaikka se ei olisi helppoa.

Se ei tarkoita, että hyväksyy kaiken. Se tarkoittaa, ettei kiirehdi leimaamaan.

Usein ihmiset toimivat huonosti, koska heillä on sisällään jotain käsittelemätöntä. Se ei tee teoista oikeita, mutta se tekee niistä ymmärrettävämpiä. Ja joskus se ymmärrys on ainoa silta, joka estää asioita rikkoutumasta lopullisesti.

Kolmas asia on vastuu. Se ei katoa, vaikka maailma on monimutkainen.

Me teemme päätöksiä vajavaisella tiedolla. Me sanomme asioita, joita kadumme. Me ymmärrämme liian myöhään.

Ja silti meidän pitää yrittää.

Ei täydellisesti, vaan rehellisesti. Sillä tavalla, että jos huomaamme olleemme väärässä, uskallamme myöntää sen. Että jos olemme satuttaneet, emme selittele pois, vaan pysähdymme ja kannamme sen, mitä siitä seuraa.

Ehkä juuri siinä kohtaa ihmisyys näkyy kaikkein selkeimmin – ei siinä, että osuu aina oikeaan, vaan siinä, mitä tekee sen jälkeen kun huomaa olleensa väärässä.

Vaikeina hetkinä maailma ei tarvitse lisää ihmisiä, jotka ovat varmoja omasta oikeassa olemisestaan. Se tarvitsee ihmisiä, jotka pystyvät epäilemään itseään ilman että menettävät suuntaansa.

Ihmisiä, jotka yrittävät ymmärtää ennen kuin reagoivat. Ihmisiä, jotka eivät tee omasta näkökulmastaan koko totuutta. Ihmisiä, jotka jaksavat uskoa, että vaikka emme koskaan näe kaikkea, voimme silti nähdä vähän enemmän kuin eilen.

Ehkä oikein toimiminen ei ole jotain, minkä joskus saavuttaa.

Ehkä se on tapa olla tässä maailmassa – keskeneräisenä, välillä erehtyvänä, mutta silti vilpittömästi yrittävänä.